Pikatarina minusta

Kun asiat loksahtaa paikalleen, keho sekä mieli löytää rauhan, on se aivan huikee fiilis. Meissä jokaisessa on se oma voima, joka monasti piiloutuu traumojen, uskomusten, pelkojen ja ikävien kokemusten taakse. Jokaisen on mahdollisuus löytää se uudelleen. Sinunkin.

Elämänkokemukseni on elämänvarrella on laidasta laitaan värikäs. Joskus uskaltauduin avautumaan, mutta lopulta en enää kertoa kellekään, koska ne kuulostivat jo omiinkin korviin ihan painajaismaiselta sadulta. Päätin sulkea suuni, kovettaa itseni entisestään. Nyt olen asioiden kanssa sinut ja vahva - haluan kokemuksillani, eheytymiselläni  antaa voimaa ja tukea myös muille.

Vasta neljänkymmenen korvilla aloin löytämään omaa paikkaani. Itsensä tutkistelu, peiliin katsominen ja omien virheiden myöntäminen, anteeksi pyytäminen muilta ja etenkin itseltä on ollut vaikein matka ja vienyt aikaa reilusti yli 13 vuotta.

Mukana elämässäni on vahvasti ollut tunne aina, etten kuulunut mihinkään. En lapsena, en nuorena, saati aikuisena, en edes omaan kotiini mieheni tai lasteni rinnalle.

Elämässäni on aina ollut matkassa jokin riippuvaisuus; alkoholi, työnarkomania, ostaminen, syöminen - joku oli oltava mukana helpottamassa oloa.

Olen kokenut burn outin, masennuksia lievästä vakavaan, on ollut kylässä aika ajoin.

Olen kokenut koulukiusaamista, jonka ymmärsin itsekin vasta aikuisiällä, koska olin rakentanut niin vahvan suojamuurin ympärilleni, että mikään ei tuntunut miltään. Kyyneltäkään en tuolloin vuodattanut. Tällaisella moodilla menin monta vuotta. Tunteettomana, kuitenkin kantaen mukanani koko maailman tuskan ja vääryydet. Yritin auttaa muita, itse rikkinäisenä, lopulta vieden voimani täysin. 

2011 oli elämäni käännekohta, josta alkoi elämäni haastavimmat vuodet. Puolen vuoden aikana avioero, malamuuttimme Mini jouduttiin lopettamaan ja löysin isäni kotoaan kuolleena, uupuminen, yrityksen lopettaminen ja masennus, mutta ne olivat kuitenkin lopulta siunaukseni. Kohtasin tuolloin myös Suomen sosiaalitoimen byrokratian sekavuuden yrittäjänä ja sen jälkeen varallisuudella, jota ei saanut muutettua rahaksi. Olen joutunut taistelemaan perusoikeuksistani niin sosiaalitoimen, kuin terveydenhuollon sekä perintätoimistojen kanssa. Oikeudenmukaisuuden eteen olen valmis taistelemaan viimeisillä voimillani. Meillä on runsaasti ihmisiä ketkä eivät niitä taisteluita jaksa,  saati ole tietoisia oikeuksistaan.

Tästä alkoi tutustumismatka itseeni, kuka minä oikeasti olen ja mitä MINÄ oikeasti haluan. Ennen tätä vapautumista, minun tuli kokea kaikki tuskat ja haasteet, oppiläksyt, joita päähäni taottiin useampaan kertaan, mutta en vain ymmärtänyt, että oma toimintani toi tapahtumat eteeni aina uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta opin itse toimimaan toisin. Juuri kaikkien haasteiden vuoksi olen nyt tässä, elinvoimaisena sekä omassa voimassa, vahvana naisena.

Molemmat vanhempani ovat lähteneet paremmille maille hyvin nuorena. Äitini kuoli syöpään vajaassa kahdessa kuukaudessa diagnoosista, 49- vuotiaana. Isäni löysin kotoaan 6 vuotta tämän jälkeen sydänkohtauksen saaneena 59- vuotis syntymäpäivänään. 

Olen menettänyt tuossa rytäkässä koko omaisuuteni ja ollut pahassa velkavankeudessa mm. epäonnistuneen talokaupan ja oman asunnon epäonnistuneesta vuokrauksen johdosta. Niistäkin on selvitty. 

2016 syntyi poikani isäni syntymä- ja kuolinpäivänään, kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Yrittivät painostaa käynnistykseen, koska olin muka vanha, minäkö 42- vuotias vanha? Olin fyysisesti huomattavasti paremmassa kunnossa kuin parikymppisenä. En antanut periksi, koska vauva sekä minä voitiin hyvin. Halusin kehoni itse saada päättää, milloin on aika synnyttää. Nykyään meillä valitettavasti aikataulutetaan kiireen vuoksi myös synnytykset, surullista. Se lisää aina komplikaatioita.

Kolme tytärtäni synnytin luomuna, ensimmäinen syöksyllä, eikä toinenkaan kauaa tuloaan tehnyt ja näin luulin kolmannenkin tulevan. Useita tunteja kului, tuska lisääntyi, sydänäänet heikkenivät, mutta sanoivat ettei ollut hätää. Lopulta en voinut enää liikkua, kun väkinäiset ponnistukset saivat koko alakroppani tuntemaan kuin olisin tulessa, en voinut maata, kävellä enkä istua. Matkalla leikkaukseen, totesin että nyt tulee jotain, kätilö kurkkasi, totesi että ohoh pää näkyy, kaksi ponnistusta ja tyttö oli pihalla, sinisenä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Poikaani synnyttäessä huomasin miten pelko, muistot aiemmasta, vaikutti kehooni, eritoten synnytyksen etenemiseen. Tämän myötä aloin opiskelemaan pelkoa, sen poistamista elämästä kaikilta osa- alueilta. Se oli jumalattoman rankkaa, mutta lopulta vapauttavin tekijä koko elämässäni. Pelko ohjaa elämäämme monissa asioissa joita teemme tai jätämme tekemättä. Se on vahvasti rajoittava tekijä, mutta siitäkin on mahdollista vapautua.

Olen käynyt elämässäni läpi lapsesta asti hyvinkin traumaattisia kokemuksia. Alkoholi on kulkenut matkassa vauvasta asti, jonka käytön aloitin itsekin jo 12- vuotiaana ja jatkui vaihdellen, välillä hyvinkin runsaana. Poikani tulo, muutti elämänsuunnan ja kävin läpi kovan pohdinnan, mitä helvettiä oikein teen? Väkivalta on ollut osana eri muotoisena isäni kädestä , kohdistuen äitiini sekä minuun. Parisuhteita, joissa mukana ollut rankkaa, fyysistä väkivaltaa sekä useiden vuosien henkinen väkivalta, jonka ymmärtämiseen meni vuosia ja oma toimintani oli kaoottista mielensekoilua koko tuon suhteen ajan, itsetuntoni mureni pala palalta, enkä enää tunnistanut kuka olen, saati että olisin tehnyt viisaita päätöksiä. Vielä pitkään eron jälkeen eheytyminen ja voimaantuminen vei useita vuosia. Se oli rankin kokemukseni ja suurin oppiläksyni, jonka anteeksianto on ollut kaikista vaikeinta. Siitäkin on selvitty, anteeksiannettu ja omat pelkoni ja katkeruus voitettu.

Kaikilla tapahtumilla, teoilla ja päätöksilläni on ollut myös erittäin ikävät vaikutukset lapsiini. Olin heidän elämästään poissa pitkän tovin, tosin olin poissa, vaikka olin vierelläkin. Keskimmäinen tyttäreni sekaantui alkoholiin ja huumeisiin, jolloin tunnistin vihdoin voimattomuuteni ja otin itse yhteyttä lastensuojeluun ja ei mennyt aikaakaan kun tyttäreni kiireellisesti sijoitettiin nuorisokotiin. Se oli meille pelastus, vaikkakin saimme kokea sen puolen kurjuuden, miten nuoria kohdellaan ja millaisia ihmisiä siellä työskentelee. Hyviäkin, mutta eivät kaikki. Onneksi tukenamme oli aivan mahtava lastensuojelun työntekijä ja tyttäreni pääsi pois ja kuntoutui nopeasti. Huomasin myös lastensuojelun voimattomuuden, kun joillekin asioille ei hekään vaan voi mitään sekä miten yksi ikävä työntekijä siellä voi vaikuttaa erittäin negatiivisesti asioiden kulkuun.

Olen itse nyt useamman vuoden ollut tasapainoisessa tilassa, toki haasteita on matkan varrella ollut, mutta niiden käsittely on tullut helpoksi ja voinen sanoa että olen nyt pitkään ollut onnellisempi kuin koskaan. Kokemuasiantuntijakoulutus antoi täysin uudet avaimet auttaa ihmisiä, jotka ovat samojen asioiden äärellä, eivätkä löydä tietä ulos.

Tähän henkisen hyvinvoinnin pakettiin on koottu kaikki elämäni varrella käydyt, koulutukset, kurssit sekä kokemuksien kautta tulleet opit sekä myös ne avaimet joita itse olen hyödyntänyt kipuilujen, traumojen purkujen sekä asioiden käsittelyssä.

Ota rohkeasti yhteyttä ja kysy jos jokin herättää kysymyksiä tai haluat lisätietoa. Ajatuksiani elämästä kirjoittelen aika ajoin Blogiini.